(1845-1919) Aappo Luomajoki oli jo ikämiesikäinen, kun Suomessa ryhdyttiin järjestämään suuria hiihtokilpailuja. Ensimmäisissä Oulun hiihdoissa 1889 hän otti voiton 44-vuotiaana ja toistamiseen voitto tuli vuonna 1891. Voitettuaan Helsingin hiihtokilpailut 1892 Luomajoelle tarjottiin paikkaa Tukholman ensimmäisiin kansainvälisiin hiihtoihin, mutta sairastuminen esti matkan. Kilpaladut hän jätti vasta 51-vuotiaana.

(1859-1927)
Elin Kallio loi perustan maailmankuululle suomalaiselle naisvoimisteluliikkeelle. Valmistuttuaan voimistelunopettajaksi 1876 Kallio (os. Waenerberg) käynnisti Helsingissä Pohjoismaiden ensimmäisen naisvoimisteluseuran. Vuonna 1896 Kallion aloitteesta perustettiin Suomen Naisten Liikuntakasvatusliitto, jonka puheenjohtajana hän toimi vuoteen 1917 saakka. Kalliolla oli myös keskeinen rooli alan kotimaisen oppikirjallisuuden luojana.

(1854–1932)
Ivar Wilskman loi pohjan Suomen nykyaikaiselle urheilutoiminnalle ja perusti vuonna 1898 Suomen Urheilulehden, joka on maailman toiseksi vanhin yhä ilmestyvä urheilulehti. Wilskmanilla oli tärkeä merkitys Suomen urheilujärjestöjen syntyhistoriassa. Hän oli mukana perustamassa Suomalaista Voimistelu- ja Urheiluliittoa vuonna 1900 ja hänellä oli keskeinen rooli 1907 perustetussa Suomen Olympiakomiteassa. Voimistelunopettajana toiminut Wilskman johti Suomen voimistelujoukkuetta vuoden 1908 Lontoon olympiakisoissa.

(1870–1941)
Kiekonheittäjä Verner ”Isä” Järvinen oli tunnettu voimamies jo ennen kuin nykyaikainen urheilu alkoi juurtua Suomeen. Ateenan välikisoissa 1906 hän saavutti Suomen yleisurheilun ensimmäiset olympiamitalit: kultaa antiikin tyylin kiekonheitossa ja pronssia kiekonheitossa. Lontoon olympiakisoissa 1908 hän voitti vielä antiikin kiekonheitossa pronssia.
Lempinimensä ”Isä” Järvinen lunasti valmentamalla pojistaan maailman parhaita yleisurheilijoita. Heistä kolme edusti Suomea ja kaksi ylsi mitaleille olympiakisoissa.

(1882–1968)
Painija Verner Weckman voitti ensimmäisen Suomen kahdesta kultamitalista Ateenan välikisoissa 1906. Lontoossa 1908 Weckmanin pahin vastustaja oli toinen suomalainen Yrjö Saarela. Miesten kohdatessa raskaan keskisarjan finaalissa Weckman voitti erin 2–1. Hänestä tuli näin Lontoon kisojen ainoa suomalainen olympiavoittaja.

(1889–1966)
Hannes Kolehmainen voitti Tukholman olympiakisoissa 1912 kolme kultaa. Unohtumattomin oli 5000 metrin finaali, jossa hän kukisti huikean kaksintaistelun päätteeksi ranskalaisen Jean Bouinin uudella ME-ajalla 14.36,6. Myös Antwerpenin olympiakisoissa vuonna 1920 Kolehmainen voitti Suomelle kultamitalin maratonilla.

(1890–1942)
Elmer “Oitin kanuuna” Niklander teki vuonna 1911 kiekonheiton epävirallisen maailmanennätyksen 44,01. Seuraavana vuonna Tukholman olympiakisoissa Niklander saavutti nilkkavaivaisena hopeaan molempien käsien kiekkokilvassa, ja pronssia heltisi molempien käsien kuulantyönnöstä. Antwerpenissä 1920 Niklander jäi kuulantyönnössä Ville Pörhölän jälkeen hopealle, mutta kiekonheitosta tuli pitkään tavoiteltu olympiavoitto. Hän lopetti kilpailemisen 1924 voitettuaan yhteensä 44 eri heittolajien Suomen mestaruutta yli 15 vuoden aikana.

(1887–1975)
Antwerpenin olympiakisoissa 1920 Kalle Anttilasta tuli vapaapainin olympiavoittaja sarjassa 67,5 kg. Neljä vuotta myöhemmin Pariisissa hän saavutti toisen olympiakultansa kreikkalais-roomalaisessa painissa alle 62-kiloisten sarjassa. Anttila ei urallaan hävinnyt koskaan ulkomaalaiselle vastustajalle. Suomessa, 1920-luvun maailman parhaassa painimaassa, kovia kilpakumppaneita sen sijaan riitti.

(1884–1968)
Ludowika Eilers tapasi Walter Jakobssonin tämän opintojen yhteydessä Berliinissä vuonna 1908. Pariskunta hurmasi esiintymisillään Keski-Eurooppaa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Pariluistelun kultamitalin jo veteraani-ikäiset Jakobssonit saavuttivat Antwerpenin olympiakisoissa 1920. Kyseessä oli itsenäisen Suomen ensimmäinen olympiavoitto. Taiteellisesti painottunutta koulukuntaa edustaneet Jakobssonit voittivat vielä hopeaa Chamonix’n talviolympiakisoissa 1924. Maailmanmestaruuksia uralle kertyi kolme.

(1882–1957)
Helsinkiläinen Walter Jakobsson tapasi insinööriopintojensa yhteydessä Berliinissä vuonna 1908 saksalaisen Ludowika Eilersin. Pariskunta hurmasi esiintymisillään Keski-Eurooppaa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Pariluistelun kultamitalin jo veteraani-ikäiset Jakobssonit saavuttivat Antwerpenin olympiakisoissa 1920. Kyseessä oli samalla itsenäisen Suomen ensimmäinen olympiavoitto. Taiteellisesti painottunutta koulukuntaa edustaneet Jakobssonit voittivat vielä hopeaa Chamonix’n talviolympiakisoissa 1924. Maailmanmestaruuksia uralle kertyi kolme.

(1888-1982)
Kari on yksi suomalaisen naisliikunnan, retkeilyn ja tunturivaelluksen uranuurtajista. Hän toimi vuosina 1921–1954 Suomen Naisten Liikuntakasvatusliiton (SNLL) puheenjohtajana luoden monipuolisen kansainvälisen suhdeverkoston, jonka myötä suomalainen naisvoimistelu nautti arvostusta myös maan rajojen ulkopuolella. Osaamistaan hän hyödynsi kymmenissä voimistelu- ja terveysaiheisissa kirjoissaan. Kari sai elinaikanaan kaikki korkeimmat liikunta-alan huomionosoitukset: Suomen urheilun suuri ansioristi Karille annettiin vuonna 1954 ja professorin arvo hänelle myönnettiin vuonna 1959.

(1888–1981)
”Tahko” Pihkala toimi 1910-luvulla Suomen ensimmäisenä ammattimaisena yleisurheiluvalmentajana sekä myöhemmin armeijan ja suojeluskuntien liikuntakoulutuksen suunnittelijana. Merkittävimmät työnsä hän teki urheilutoimittajana ja tuotteliaana urheilufilosofina, jonka mielestä mitalimenestyksellä ei ollut arvoa, ellei siitä seurannut koko kansan kunnon kohoamista. Tahko tuli tunnetuksi 1920-luvulla pesäpallon sääntöjen kehittäjänä yhdistämällä amerikkalaisen baseballin ja kotimaisia kansanpelejä. Suomen Latu syntyi hiihtoa rakastavan Pihkalan ideasta vaalimaan kansanterveyttä samoin kuin koulujen laturetket sekä huippuhiihtäjien Salpausselän kisat. Suomen Urheiluopiston perustaminen luetaan myös hänen ansioihin.

(1897–1973)
Paavo Nurmi, ”Lentävä suomalainen”, oli yksi 1900-luvun alkupuoliskon kuuluisimpia urheilutähtiä koko maailmassa. Nurmi voitti kolmissa olympiakisoissa vuosina 1920–28 yhteensä yhdeksän kultamitalia. Virallisia maailmanennätyksiä henkilökohtaisilla ulkoratamatkoilla Nurmi juoksi 20. Uransa kuuluisimmat sankariteot Nurmi teki vuonna 1924, kun hän juoksi kesäkuussa Helsingin Eläintarhan kentällä tunnin sisällä maailmanennätykset 1500 ja 5000 metrillä. Kuukautta myöhemmin Pariisin olympiakisoissa hän voitti kultamitalin kaikissa viidessä kilpailussaan.

(1896–1982)
”Peräseinäjoen susi” voitti pitkillä juoksumatkoilla viisi olympiakultaa ja yhteensä kahdeksan olympiamitalia. Pariisin kisoissa 1924 Ritola saavutti kuusi mitalia, mikä on ylittämätön yksien kisojen ennätys yleisurheilun olympiahistoriassa. Parhaiten Ritola muistetaan kuitenkin Paavo Nurmen kanssa käymistään kaksintaisteluista, jotka olympia-areenoilla päätyivät yleensä jälkimmäisen voittoon. Pitkään odottamansa voiton päävastustajastaan Ritola saavutti vihdoin Amsterdamin olympiakisojen 5000 metrillä 1928.

(1893–1973)
Clas Thunberg, ”Jääkenttien Nurmi”, hallitsi maailman pikaluisteluratoja lähes samalla tavoin kuin hänen aikalaisensa Paavo Nurmi juoksuareenoita. Thunberg voitti ensimmäisissä talviolympiakisoissa Chamonix’ssa 1924 kolme olympiakultaa ja neljä vuotta myöhemmin St. Moritzissa kaksi lisää. Thunbergin uralle mahtui myös viisi maailman- ja neljä Euroopan mestaruutta.

(1907–1997)
Heikki Savolainen voimisteli viisissä eri olympiakisoissa saavuttaen yhdeksän mitalia, joista kaksi kultaa. Savolaisen ensimmäinen olympiamitali, hevosen pronssi Amsterdamista 1928, oli myös Suomen ensimmäinen mitali olympiavoimistelun henkilökohtaisissa kilpailuissa. Los Angelesista 1932 hänen saaliinaan oli yksi hopea- ja kolme pronssimitalia. Berliinissä 1936 hän kuului Suomen pronssijoukkueeseen. Lontoossa 1948 hän voitti kaksi kultaa ja Helsingissä Savolainen oli mukana voimistelemassa joukkuepronssia.

(1902–1969)
Veli Saarinen voitti Lake Placidin olympiakisoissa 1932 50 kilometrin kilpailussa kultaa ja 18 kilometrin matkalla pronssia. Olympiavoittonsa jälkeen Saarinen saavutti vielä MM-kultaa 50 kilometrillä 1933 ja viestissä 1934. Myöhemmin hän hankki vielä paljon lisää kultaa ja kunniaa Suomelle toimiessaan yli 30 vuoden ajan Hiihtoliiton päävalmentajana.

(1897–1964)
Ville Pörhölä, ”Röytän karhu”, voitti kuulantyönnön kultamitalin Antwerpenin olympiakisoissa 1920. Selkävaivat pakottivat Pörhölän lopettamaan kuulauransa ennenaikaisesti, mutta hän palasi jo muutaman välivuoden jälkeen urheilukentille moukarinheittäjänä. Los Angelesin olympiakisoissa 1932 Pörhölä kiskaisi olympiahopeaa. Hänen moukariuraansa kirkasti vielä kultamitali ensimmäisissä yleisurheilun Euroopan mestaruuskilpailuissa Torinossa 1934.

(1907–1969)
Volmari Iso-Hollo voitti 10 000 metrillä hopeaa sekä 3000 metrin estejuoksun olympiakultaa ylivoimaisesti Los Angelesissa 1932, vaikka finaalin järjestäjät juoksuttivat kilpailijoita yhden ylimääräisen kierroksen. Berliinissä 1936 Iso-Hollo voitti toisen olympiakultansa esteissä sekä pronssia 10 000 metrillä. Olympiamitalien lisäksi Iso-Hollo voitti Moskovan spartakiadeissa kaksi kultamitalia 1928.

(1902–1944)
Kustaa Pihlajamäki oli maailmansotien välisen ajan kuuluisin painija.
Pihlajamäki voitti olympiakultamitalin Pariisissa 1924 ja toisen Berliinissä 1936. Amsterdamista 1928 tuomisina oli hopeamitali. Nurmolaissyntyinen poliisikonstaapeli hallitsi molemmat painimuodot: olympiakisoissa hän kilpaili aina vapaapainissa, mutta EM-kilpailuissa yleensä kreikkalais-roomalaisessa painissa. Euroopan mestaruuksia Pihlajamäelle kertyikin vuosina 1931–39 peräti yhdeksän kappaletta.

(1911–1982)
Raskaansarjan nyrkkeilijä Gunnar ”Gee-Bee” Bärlund siirtyi ammattilaiseksi voitettuaan amatöörien Euroopan mestaruuden Budapestissä vuonna 1934. Lajin ensimmäisenä suomalaistähtenä Bärlund nousi 1930-luvun lopun julkisuudessa huomattavimmaksi suomalaiseksi urheilijasuuruudeksi. Vuonna 1991 hänelle pystytettiin patsas nuoruusvuosiensa kotiseudulle Helsingin Vallilaan.

(1909–1986)
Matti Järvinen paransi keihäänheiton maailmanennätystä peräti kymmenen kertaa peräkkäin vuosina 1930–36 yltäen parhaallaan tulokseen 77,23. Arvokisoista hän voitti kolme kultamitalia, olympiakultaa 1932 Los Angelesissa sekä Euroopan mestaruudet 1934 Torinossa ja 1938 Pariisissa. Järvinen toimi uransa jälkeen seuraaville keihässukupolville valmentajana ja urheiluohjaajana.

(1900–1952)
Martti Jukola, aikansa tunnetuin urheilutoimittaja ja keskeinen urheilun dokumentoija, selosti radiossa suomalaisen urheilun suuret hetket 30-luvulta 50-luvun alkuun saakka. Hänen selostuksensa suomalaisten kolmoisvoitosta 1936 Berliinin olympiakisojen 10 000 metrin juoksussa hakee vertaistaan urheilumedian historiassa. Jukola oli aktiivinen kirjoittaja toimiessaan perustamansa Urheilija-lehden sekä Suomen Urheilulehden päätoimittajana. Jukolan laatima Urheilun pikku jättiläinen -kirja innoitti aikanaan lukuisia nuoria urheilijoita.

(s.1926)
Heikki Hasu oli lajinsa ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja voitettuaan 21-vuotiaana yhdistetyn hiihdon kultaa St. Moritzissa 1948. Toisen olympiakultansa Hasu saavutti Oslossa 1952 Suomen joukkueessa 4 x 10 km:n viestihiihdossa, ja kisamenestystä täydensi henkilökohtainen olympiahopea yhdistetyssä. Lake Placidin MM-kisoista 1950 tuomisina oli Oslon tapaan yhdistetyn hiihdon kultaa ja viestin hopeaa. Vuoden Urheilijaksi Hasu valittiin kahdesti 1948 ja 1950.

(1919–1976)Kolminkertaisen kultamitalistin Veikko Huhtasen uran huippuhetket osuivat Lontoon olympiakisoihin 1948. Siellä hän voitti kultaa moniottelussa, joukkuekilpailussa sekä hevosella, jonka voiton hän jakoi kahden muun suomalaisen kanssa. Näiden lisäksi hän ylsi nojapuilla hopealle ja rekillä pronssille. Loukkaantumisista kärsinyt Huhtanen kuntoutui vielä vuoden 1950 MM-kisoihin ja voitti siellä hopeaa rekillä sekä joukkuekilpailussa.

(1919–1962)

Kolminkertainen olympiavoittaja Paavo Aaltonen on Suomen olympiahistorian toiseksi menestynein voimistelija. Paavo Aaltonen nousi suomalaisten voimistelijoiden kärkikaartiin 1930-luvun lopulla. Sotavuosina hän piti kuntoaan yllä rintamalla itse rakennetuilla voimistelutelineillä.

Sotien jälkeen Aaltonen voitti Lontoon olympiakisoissa 1948 kolme kultamitalia Suomen ylivoimaisessa voimistelujoukkueessa. Joukkuekilpailun lisäksi voimaosien spesialisti ”Vahva-Paavo” voitti henkilökohtaisen kullan hypyssä ja hevosella. Hevosella hän jakoi historiallisen kolmoisvoiton Veikko Huhtasen ja Heikki Savolaisen kanssa. Menestys täydentyi vielä henkilökohtaisella pronssilla 12-ottelussa.

Työväen Urheiluliiton seuroja edustanut Aaltonen oli ensimmäinen MM-kultaa saavuttanut TUL:n urheilija, kun hän nousi 1950 Sveitsin Baselissa korkeimmalle korokkeelle rekin henkilökohtaisen kilpailun voittajana. Aaltonen sai lisäksi samoista kisoista hopeaa Suomen menestyessä myös joukkuekilpailussa. Aaltosen arvokisamitalitili täydentyi vielä kaksi vuotta myöhemmin Helsingin olympiakisoissa, kun Suomi ylsi pronssille joukkuekilpailussa.

(1915–1979)
Tapio Rautavaara nousi Suomen keihäseliittiin 1930-luvulla haettuaan hopeamitalin työläisolympiakisoista Antwerpenistä 1937. Parhaat vuotensa Rautavaara vietti rintamalla, mutta sodan jälkeen hän nousi yhdeksi Suomen tunnetuimmista urheilusankareista. Hänen keihäsuransa kruunasi olympiakulta Wembleyn stadionilla Lontoossa 1948. Kaksi vuotta aiemmin Oslon EM-kisoista saaliina oli hopeaa. Musiikki- ja elokuvaura veivät myöhemmin miehen mennessään, mutta vielä vuonna 1958 Rautavaara kuului Suomen kultamitalijoukkueeseen jousiammunnan MM-kisoissa.

(1932–1955)
Nuorten sarjan Suomen mestari Tauno Luiro nousi kuuluisuuteen 19-vuotiaana talvella 1951, kun hyppy Oberstdorfin lentomäestä kantoi maailmanennätyspituuteen 139 metriä. Aiemmin kukaan suomalainen ei ollut ylittänyt sataa metriä. Luiron tulos pysyi maailmanennätyksenä kymmenen vuotta.

(1887–1977)
Erik von Frenckellin urheilujohtajaura on vaikuttava. Hän toimi Kansainvälisen Olympiakomitean jäsenenä 28 vuoden ajan 1948–76 ja Kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n varapuheenjohtajana kahteen otteeseen. Suomen Palloliittoa von Frenckell johti vuosina 1918–52. Hänen uransa suurin saavutus oli olympiakisojen hankkiminen Helsinkiin. Helsingin apulaiskaupunginjohtajana pitkään toiminut Erik von Frenckell perusti kaupunkiin Pallokentän vuonna 1915 ja johti 1938 valmistuneen Olympiastadionin rakennushanketta.

(1914–2004)
Ennen nousuaan melojana suomalaisen naisurheilun esikuvaksi Sylvi Saimo harrasti hiihtoa, suunnistusta ja yleisurheilua. Melonnan hän löysi lajikseen 32-vuotiaana. Ensimmäisissä olympiakisoissaan Lontoossa 1948 Saimo meloi kuudenneksi. Vuoden 1950 MM-kisoissa Kööpenhaminassa hän saavutti enteellisesti kaksi mestaruutta. Helsingin olympiakisojen melonnoissa Taivallahden aalloilla Saimo voitti kotiyleisön riemuksi tiukassa sekuntitaistelussa kajakkiyksiköiden 500 metrin kultaa.

KURT WIRES (1919–1992) & YRJÖ HIETANEN (1927–2011)

Kajakkikaksikko Kurt Wires ja Yrjö Hietanen voitti kaksi olympiakultaa Helsingissä 1952. He olivat kotikisojen ainoat kaksinkertaiset kultamitalistit.

Suomalaisen melonnan menestyskausi alkoi Kurt Wireksen voittamasta kajakkiyksiköiden olympiahopeasta Lontoossa 1948. Wires oli neljä vuotta kilpailematta mutta nousi kotivesillä olympiavoittajaksi harjoiteltuaan vain kolmen kuukautta Yrjö Hietasen kanssa.

Helsingin olympiakisoissa 1952 suomalaiset melojat voittivat neljä kultamitalia, joista puolet Wireksen ja Hietasen tuomina. Pari voitti kajakkikaksikoiden molemmat kilpailumatkat, 1 000 ja 10 000 metriä. Tuhannella metrillä suomalaiskaksikko voitti ruotsalaiset haastajansa vain senttien erolla.

(1911-1976)
Pekka Tiilikainen välitti Yleisradion pääselostajana sodan jälkeisen Suomen suuret urheiluhetket neljällä vuosikymmenellä saaden tunteikkaasta tyylistään arvonimen ”Sinivalkoinen ääni”. Tiilikaisesta tuli vuonna 1939 Yleisradion vakituinen selostaja, ja vuodet 1945–1971 hän toimi pääselostajana. Hänen tunnetuimpina selostuksinaan muistetaan Veikko Hakulisen kultamitalihiihdot 1950-luvulla samoin kuin yleisurheilumaaottelut Ruotsia vastaan.

(s.1924)
Siiri "Äitee" Rantanen teki uransa kuuluisimman suorituksen Italian Cortinassa 1956, kun hän toi ankkuriosuudellaan Suomen maaliin 3 x 5 km:n viestin olympiavoittajana. Neljä vuotta aikaisemmin Rantanen varmisti pronssimitalillaan Suomelle kolmoisvoiton olympiakisojen ensimmäisessä naisten hiihtokilpailussa 10 km:llä Oslossa 1952. Squaw Valleyn olympiakisoissa Yhdysvalloissa 1960 Rantanen sai viestipronssia. Vuosien 1954, -58 ja -62 MM-kisoissa Rantanen saavutti kaksi henkilökohtaista ja kolme viestimitalia.

(1925–2003)
Ensimmäisen suurvoittonsa Veikko Hakulinen otti Oslon talviolympiakisojen 50 kilometrillä 1952 legendaarisella loppuajalla 3.33.33. "Haku-Veikko" keräsi kultamitaleita viisistä peräkkäisistä arvokilpailuista: olympiavoittoja tuli vielä Cortinan 30 kilometriltä 1956 sekä Squaw Valleyn viestistä 1960. Henkilökohtaisen maailmanmestaruuden Hakulinen voitti pikamatkalla sekä Falunissa 1954 että kotiyleisön edessä Lahdessa 1958.

(s. 16.2.1924)
Kalevi Heinilä rakensi liikuntatieteellisen opetuksen perustan Jyväskylän yliopistolle, kun alan korkein opetus siirtyi Helsingistä Keski-Suomeen 1960-luvulla. (Käytännössä hän uudisti suomalaisen liikuntakulttuurin keskustelun.)

Avainkäsite Heinilän toiminnassa oli ihmiskeskeinen liikuntasuunnittelu aikakaudella, jolloin jäykät organisaatiorakenteet ja lajikeskeisyys jarruttivat tasa-arvon etenemistä. Hänen laaja kirjallinen tuotantonsa ja kansainvälinen aktiivisuutensa sekä rohkeus ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin kuljettivat niin kilpaurheilua kuin kuntoliikuntaa yhteiskunnallisesti eteenpäin.

Heinilä toimi Jyväskylän yliopiston professorina vuosina 1965–87, liikuntatieteellisen tiedekunnan dekaanina 1974–77 ja yliopiston rehtorina 1977–82. Hän vaikutti asiantuntijana lukuisissa järjestöissä ja oli perustamassa esimerkiksi kansainvälistä liikuntasosiologian komiteaa (ICSS). Vuonna 2008 perustettiin Kalevi Heinilän nimeä kantava rahasto lasten liikunnallisen leikkikulttuurin edistämiseksi.

(1929–2014)
Eino Kaakkolahdelle kertyi yhteensä 18 SM-sarjakautta, joista kymmenen oli mitalinhohtoisia. Suomen mestaruuden hän voitti Jyväskylän Kirin paidassa neljä kertaa vuosina 1953 ja 1956-58. Palkintokaapissa on myös kolme SM-hopeaa ja kolme SM-pronssia. Kaakkolahden monipuolisuudesta pesäpalloilijana kertovat lyöjäkuninkuus vuodelta 1953 ja kuusi vuoden lukkarin titteliä. Hänen ennätyksensä Itä-Länsi -otteluiden määrässä kesti lyömättömänä 48 vuotta. Ennen uraansa pesäpallon SM-sarjassa Kaakkolahti hallitsi junioreiden mäkihyppyä voittaen nuorten SM-kultaa kolmena vuotena peräkkäin 1946-48.

(1918–2005)
Eläintarhan ajot oli suomalaisen moottoriurheiluvuoden kohokohta ja Lincoln oli ”Eltsun” kisahistorian (1932-1963) kirkkain tähti. Ajot houkuttelivat joka äitienpäivä kymmeniätuhansia katsojia todistamaan Lincolnin voittokulkua, joka alkoi 1951. Vuoden 1963 kisassa Lincoln tavoitteli jo viidettätoista Eläintarhan ajojen voittoaan. Kilpailu päättyi kuitenkin heti lähdön jälkeen joukkokolariin, joka johti Eläintarhan ajojen lopettamiseen. Lincolnin aloitteesta avattiin kolme vuotta myöhemmin 1966 Keimolan moottorirata.

(s.1940)
Veikko Kankkonen saavutti vuonna 1964 ensimmäisenä suomalaisena mäkihyppääjänä kaksi olympiamitalia yksistä kisoista: kultaa normaalimäessä ja hopeaa suurmäessä. Hän oli myös ensimmäinen suomalainen mäkikotka, joka oli kiistatta aikansa paras maailmassa: talvella 1964 lahtelainen voitti myös Saksan-Itävallan mäkiviikon sekä Salpausselän ja Holmenkollenin kilpailut. Mäkiuransa ohella Kankkonen oli myös huipputason pesäpalloilija: hän voitti SM-sarjan kunnaritilaston vuonna 1963.

(1933–2010)
Pentti Linnosvuosta tuli Australian Melbournessa 1956 Suomen ampumaurheilun ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja yllättäen sivulajissaan vapaapistoolilla. Viisinkertaisen olympiakävijän päälaji oli kuvioammunta eli olympiapistooli, jossa Linnosvuo sijoittui kotikisoissa Helsingissä 1952 viidenneksi ja Melbournessa neljänneksi. Roomassa 1960 hän saavutti olympiapistoolilla hopeaa. Oman lajinsa olympiakullan Linnosvuo voitti lopulta Tokiossa 1964. Kahden olympiavoittonsa lisäksi Linnosvuo saavutti eri pistoolilajeissa yhden MM-kullan ja kaksi pronssia.

(1938-2017)
Rallista tuli 1960-luvulla uusi suomalainen menestyslaji, jonka tähtiin kuului Timo Mäkinen hänen voitettuaan Monte Carlon rallin vuonna 1965. Samana vuonna hän saavutti ensimmäisen neljästä voitostaan Jyväskylän Suurajoissa. Monipuolisen osaamisensa Mäkinen osoitti menestymällä ensin 1960-luvulla etuvetoisella Morris Minillä ja seuraavalla vuosikymmenellä menestyen voittoisasti takavetoisella Ford Escortilla. Mäkisen aikana kilpailtiin vain automerkkien välisessä MM-sarjassa. Hän saavutti 1970-luvulla neljä osakilpailuvoittoa, joista kolme tuli peräkkäisinä vuosina Britannian maineikkaassa RAC-rallissa.

(s.1941)
Kaarlo, "Kulta-Kalle", Kangasniemi kuuluu niihin harvoihin suomalaisurheilijoihin, jotka ovat voittanut urallaan sekä olympia-, MM- että EM-kultaa. Olympialaisissa hän kipusi korkeimmalle korokkeelle Mexicossa 1968. Seuraavana vuonna hän voitti sekä MM- että EM-kultaa, ja hänet valittiin maailman parhaaksi painonnostajaksi. Hän uusi EM-tittelinsä 1970. ME-lukemia Kangasniemi paransi uransa aikana yhteensä 19 kertaa.

(s.1941)
Kaija Mustosen kunnonajoitus osui erinomaisesti olympiakisoihin. Grenoblen talviolympialaisissa 1968 hän oli kisojen ainoa suomalainen kultamitalisti 1500 metrin voitollaan ja 3000 metrin hopealla. Neljä vuotta aiemmin Innsbruckin olympiajäällä Mustonen saavutti niin ikään kaksi olympiamitalia. Paraatimatkallaan 1500 metrillä hän ylsi hopealle, ja 1000 metrillä kaulaan ripustettiin pronssimitali.

(s.1923)
Jukka Uunilan nimeen yhdistyy vahvasti Suomen uusi nousu yleisurheilun suurvallaksi 1970-luvulla. Hän toimi Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana 1965-74. Urheiluliitossa hänen johdollaan toteutettuja valmennus- ja hallintoratkaisujen uudistuksia käytettiin mallina muissa lajiliitoissa ja urheilujärjestöissä. Uunila johti myös Suomen Olympiakomitean valmennusvaliokuntaa 1965-69, jonka jälkeen hänet valittiin Suomen Olympiakomitean puheenjohtajaksi. Hänen aikanaan 1969-84 suomalaiset urheilijat saavuttivat kesä- ja talviolympialaisissa yhteensä 68 mitalia, joista 21 oli kultaa. Uunila toimi Veikkauksen toimitusjohtajana 1973-90 ja urheilun kattojärjestön SVUL:n puheenjohtajana 1982-93.

(s.1941)

Juha Väätäinen aloitti uransa lyhyempien matkojen juoksijana, mutta maailman huipulle hän nousi kestävyysmatkoilla. Pitkillä ulkomaan harjoitusjaksoilla Väätäinen rakensi kunnon, joka vei 10 000 metrillä alle 28 minuutin aikaan ja Euroopan mestariksi.

Helsingin vuoden -71 EM-kisojen kultamitalit 10 000 ja 5000 metrillä ovat ainoat suomalaisen kestävyysjuoksijan kotikisoissa saavuttamat arvokisavoitot.

Juoksu-uransa jälkeen Juha Väätäinen toimi muun muassa Suomen Urheiluliitossa juoksujen päävalmentajana.

(s.1949)
Lasse Virén palautti Suomen kestävyysjuoksun maailman huipulle voittamalla Münchenissä 1972 olympiakultaa 10 000 metrillä ME-ajalla 27.38,4. Suorituksen arvoa nosti kärkijoukon kiinni juokseminen puolimatkan kaatumisen jälkeen. Viikkoa myöhemmin Virén otti toisen kultamitalinsa voittamalla 5000 metrin matkan. Huippuvuotensa hän kruunasi juoksemalla syyskuussa Helsingissä 5000 metrin ME:n 13.16,3. Montrealissa olympiavuonna 1976 Virén uusi 10 000 metrin voittonsa ylivoimaisesti sekä teki 5000 metrin finaalissa uransa ehkä komeimman juoksun hyydyttämällä vastustajansa kahden kierroksen kirillään.

(s. 17.4.1948)

Pekka Vasala voitti Suomen juoksu-urheilun loiston päivänä 1500 metrin olympiakultaa Münchenin kisoissa 1972.

Sairastuminen pilasi Pekka Vasalan olympiadebyytin Mexicossa 1968. Seurauksena oli karsiutuminen 1500 metrin alkuerissä. Vastoinkäyminen ei kuitenkaan lannistanut tulevaa suuruutta, josta ennusmerkit näkyivät viimeistään Maailmankisoissa Helsingin olympiastadionilla 1971 Vasalan voittaessa 1500 metriä uudella SE-ajalla. Taakse jäi mm. Mexicon kenialainen olympiavoittaja Kipchoge Keino.

Vuoden 1972 olympiakisojen alla Vasala voitti Ruotsi-maaottelussa 800 metriä Euroopan ennätysajalla 1.44,5. Hän päätti kuitenkin keskittyä Münchenissä olympialaisissa 1500 metrille. Lasse Virénin menestyksen ansiosta Vasala sai valmistautua kilpailuun rauhassa. Keino yritti puolustaa 1500 metrin voittoaan kaikin keinoin, mutta Vasala kukisti kenialaisen loppusuoralla. Virén oli tuntia aiemmin voittanut 5000 metrin kultamitalin, joten päivästä tuli suomalaisille ikimuistoinen.

(1945–1973)
Jarno ”Paroni” Saarinen oli koko Suomen moottoriurheilun ensimmäinen kansainvälinen tähtiajaja. Saarinen voitti ensimmäisen MM-osakilpailunsa Brnon radalla 1971. Seuraavana vuonna voittoja kertyi kahdessa luokassa yhteensä seitsemän. Kauden päätteeksi hänet kruunattiin RR-ajojen 250-kuutioisten maailmanmestariksi. MM-titteli ratkesi kotiyleisön edessä Imatran osakilpailussa 50 000 suomalaisen voitonjuhlissa. Myös seuraavan kauden Saarinen aloitti loistavasti ja johti MM-sarjaa. Traaginen joukkokolari Monzan osakilpailussa 20.5.1973 vei hänen henkensä vain 27-vuotiaana.

(s. 1945)

Motocross-ajaja Heikki Mikkola voitti neljä maailmanmestaruutta vuosina 1974–1978. Kaikkiaan hän saavutti urallaan kahdeksan MM-mitalia, joista ensimmäisenä joukkuepronssin vuonna 1970. Mikkola on lajinsa ensimmäinen suomalainen maailmanmestari, ja hän johti Suomen moottoripyöräilyn kansainvälistä läpimurtoa 1970-luvulla RR-ajaja Jarno Saarisen ohella.

Huippu-urheilijan kunnollaan Mikkola mursi suomalaisten ennakkoluuloja moottoriurheilusta osoittaen, että motocrossissa konevoima on vain apuväline, jonka menestyksellinen hallinta vaatii kovaa fyysistä suorituskykyä. Mikkolan jo 1970-luvulla saamaa arvostusta kuvaa, että hän sijoittui Vuoden urheilija äänestyksessä toiseksi vuonna 1977 ohittaen monia olympialajien menestyjiä.

(s. 28.10.1947)

Helena Takalo ylsi toisena suomalaisnaisena maastohiihdon henkilökohtaiseen olympiakultaan.

Helena Takalo oli jo kokenut arvokisakävijä tehdessään lopullisen läpimurtonsa hiihdon kansainväliselle huipulle kolmansissa olympiakisoissaan Innsbruckissa 1976. Hänen niukka sekunnin marginaalilla saavuttamansa voitto 5 kilometrillä palautti Suomen naiset kultakantaan 20 vuoden tauon jälkeen. Takalon kisamenestystä täydensivät hopeamitalit 10 kilometrillä ja viestissä.

Kaksi vuotta myöhemmin Takalo valittiin ansioistaan Lahden MM-kotikisoissa Vuoden Urheilijaksi 1978. Hän oli olympiakisojen tapaan jälleen nopein 5 kilometrillä. Takalo nousi myös viestijoukkueen sankariksi nostamalla Suomen voittoon ankkuriosuudella. Kahden kultamitalin lisäksi Takalo saavutti pronssia 10 kilometrillä. Hän ylsi vielä 1980 Lake Placidin olympiakisoissa samalla matkalla pronssille, mikä oli Takalon uran kymmenes arvokisamitali.

(s.1951)
Liisa Peltola (os. Veijalainen) oli 1970-luvun menestyneimpiä suomalaisia naisurheilijoita. Vuosina 1972-81 hän keräsi yhteensä kahdeksan MM-mitalia, joista neljä oli kultaa ja neljä hopeaa. Mitaleista kolme tuli henkilökohtaisista kilpailuista. Ensimmäisen MM-tittelinsä Peltola saavutti viestijoukkueessa 1972. Neljä vuotta myöhemmin hän teki suomalaista urheiluhistoriaa voittamalla henkilökohtaisessa kilpailussa MM-kultaa, jota täydensi hopeamitali viestissä. Menestysura jatkui vuonna 1978 henkilökohtaisella MM-hopealla ja viestikullalla. Seuraavana vuonna Peltola juhli samoja mitaleita Tampereella. Vielä 1981 MM-kisoista tuomisina oli viestihopeaa.

(s.1950)
Pertti Ukkola voitti urallaan kaiken mahdollisen: olympiakultaa, maailmanmestaruuden ja Euroopan mestaruuden. Painille omistautunut Ukkola sai olympiaedustuksen jo 21-vuotiaana Münchenissä 1972. Neljä vuotta myöhemmin tinkimättömän ja kovan harjoittelijan tie vei maailman huipulle, kun seuraavissa olympiakisoissa Montrealissa 1976 Ukkola voitti kultaa. Vuotta myöhemmin hänet valittiin Vuoden Urheilijaksi maailman ja Euroopan mestarina.

(1928–2003)
Suomen Koripalloliiton koulutus- ja valmennuspäällikkö Robert "Petteri" Petersen kasvatti pelaaja- ja valmentajapolvia aina 1990-luvulle saakka.
“Petteri” saapui Suomeen ensimmäisen kerran mormonilähetyssaarnaajana vuonna 1949. Lähettiläät muodostivat joukkueen, joka levitti uskonnon lisäksi koripallon sanomaa ympäri Suomea. Suomen koripallomaajoukkueen apuvalmentajana Petersen toimi vuonna 1952 Helsingin olympiakisoissa, 1964 Tokion olympiakisoissa sekä kolme vuotta myöhemmin EM-kisoissa, jolloin saaliina oli historiallinen kuudes tila. Petersen toimi maajoukkueen päävalmentajana 1969-1982.

(s.1949)
Neljissä olympialaisissa kilpaillut "Mietaa" keräsi urallaan yhdeksän arvokisamitalia, joista viisi olympialaduilta ja neljä MM-kisoista.
Lake Placidin 15 kilometrin hiihdon sadasosasekunnin tappio vuonna 1980 on yksi Suomen urheiluhistorian tunnetuimmista arvokisahäviöistä.
Mieto on nimennyt tuon olympiamitalinsa "maailman kirkkahimmaksi hopiaksi". Hän voitti toisen henkilökohtaisen olympiahopeansa samoissa kisoissa 50 kilometrillä ja kiri Suomen neljänneltä sijalta pronssille 4 x 10 km:n viestissä. Uransa komeimpaan suoritukseen Mieto ylsi Innsbruckin 1976 olympiaviestissä nostaen Suomen reiluun johtoon matkalle kohti kultaa. Maailmancupin kokonaiskilpailun hän voitti 1976 ja -80.

(s.1961)
Tomi Poikolainen on ainoa suomalainen jousiammunnan olympiavoittaja ja Suomen kautta aikojen nuorin kesäolympialaisten kultamitalisti: hän oli vain 18-vuotias ottaessaan olympiavoiton Moskovassa 1980. Toisen olympiamitalinsa hän saavutti 1992 Barcelonassa Suomen napattua joukkuekilpailussa hopeaa. Kaikkiaan Poikolainen voitti urallaan 13 arvokisamitalia, joista viisi henkilökohtaisissa kilpailuissa. Kahden olympiamitalin lisäksi palkintokaapista löytyy kolme MM-mitalia ja kahdeksan EM-palkintoa.

(s.1937-2015)
Peter Tallberg on merkittävimmän uran kansainvälisessä olympialiikkeessä tehnyt suomalainen. Hänen olympiauransa kesti yli puolen vuosisadan ajan, aluksi urheilijana ja sittemmin olympialiikkeen ytimessä Kansainvälisessä olympiakomiteassa. Tallberg kilpaili purjehtijana olympiakisoissa peräti kuusi kertaa vuosina 1960–1980. KOK:n jäsenenä hän toimi lähes 40 vuotta (1976–2015).

Vuona 1981 Peter Tallberg valittiin KOK:n urheilijakomission ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, ja hän toimi tehtävässä vuoteen 2001 saakka. Yhtenä harvoista suomalaisista Tallberg toimi myös suuren kansainvälisen lajiliiton johdossa: hän vaikutti Kansainvälisen purjehtijaliiton puheenjohtajana vuodet 1986–1994. Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n ensimmäisenä toiminnanjohtajana Tallberg työskenteli 1994–1999.

(s.1963-2019)

Matti Nykänen keräsi ensimmäisenä mäkihyppääjänä täyden sarjan arvokisavoittoja. Hän oli olympiavoittaja, maailmanmestari, lentomäen maailmanmestari sekä maailmancupin kokonaiskilpailun ja mäkiviikon voittaja.

Vuoden -81 nuorten maailmanmestaruudesta alkoi yhdeksän vuoden jakso, jonka aikana hän saavutti yhteensä 19 arvokisamitalia.

Nykänen on olympiahistorian menestynein mäkihyppääjä. Hän voitti Calgaryssa 1988 kaikki kolme mäkikilpailua, neljä vuotta aiemmin Sarajevossa Nykänen oli jo voittanut kultaa ja hopeaa.

Nykänen kuului viimeiseen perinteisen mäkihyppytyylin sukupolveen ennen v-tyylin läpimurtoa 1990-luvun alussa.

Matti Nykänen valittiin Vuoden urheilijaksi 1985 ja 1988.

(s.1947)
Heikki Ikolan palkintokaapissa komeilee neljän MM-kullan lisäksi kolme olympiahopeaa ja kolme MM-hopeaa. Mitaleista neljä on tullut henkilökohtaisista kilpailuista ja loput kuusi viesteistä. Ikola saavutti ensimmäisissä olympiakisoissaan Sapporossa 1972 hopeaa viestijoukkueessa. Hän voitti Anterselvan MM-kisojen 20 km:n kilvan sekä viestikullan vuonna 1975. Neljä vuotta myöhemmin Ikola uusi 20 km:n MM-tittelinsä Lillehammerissa. Vanha mestari yllätti vielä myöhemmin ja palasi vuonna 1981 komeasti huipulle Lahden MM-kilpailuissa voittaen kolmannen maailmanmestaruutensa 20 km:llä.

(s.1960)
Lahden Sammossa kasvanut ja Suomen, Italian sekä Espanjan pääsarjoissa ja Yhdysvaltain yliopistosarjassa pelanneen Lea Hakalan ura oli poikkeuksellisen pitkä ja menestyksekäs. Hakala oli suomalaisen koripallon huipulla neljällä vuosikymmenellä.

Kotimaisia mestaruuksia Hakalalle kertyi huimat kuusitoista ja cup-mestaruuksia kahdeksan. Hakala jäi 25:n SM-sarjakautensa aikana vain kahdesti ilman mitalia. Lisäksi hän pelasi Italian ja Espanjan kovatasoisissa liigoissa viisi vuotta aikakaudella, jolloin kansainväliset siirrot olivat tiukasti rajattuja.

Hakalan johtama Suomen maajoukkue pelasi kolmesti naisten koripallon EM-lopputurnauksessa. Vuonna 1981 Hakala oli EM-turnauksen paras korintekijä. Maaotteluja hänelle kertyi 251, joissa hän tehtaili yhteensä 4139 pistettä. Hakala on maaotteluiden ja pisteiden määrässä ylivoimainen tilastoykkönen myös miehet mukaan lukien.

Pelaajauransa jälkeen Hakala on toiminut Kansainvälisen koripalloliiton FIBA:n naiskomissiossa sekä Suomen naisten maajoukkueen joukkueenjohtajana.

(s.1961)
Tiina Lillak teki yleisurheiluhistoriaa Suomen ensimmäisenä maailmanmestarina, kun hän voitti keihäsfinaalin Helsingissä 1983. Lillak oli koko kauden 1983 voittamaton. Kesän toinen kruunu oli Tampereella syntynyt maailmanennätys 74,76. Kauden päätteeksi hänet valittiin itseoikeutetusti Vuoden Urheilijaksi. Jo vuotta aiemmin Lillak paransi ME-lukemia Helsingissä 72,40 kantaneella heitollaan.

(s.1953)
Pertti Karppinen saavutti urallaan yhteensä yhdeksän arvokisamitalia. Kolmen olympiakullan lisäksi palkintokaapista löytyy kuusi MM-mitalia, joista kaksi on kultaa, kolme hopeaa ja yksi pronssia. Vuoden 1976 olympiakisoissa Montrealissa Karppinen teki suuryllätyksen voittaessaan yksikkösoudun kultamitalin. Moskovassa 1980 hän uusi olympiavoittonsa ylivoimaisella suorituksella. Los Angelesissa 1984 Karppinen nousi Moskovan kisojen tapaan vahvalla loppukirilla voittajaksi. Karppinen saavutti yksikköjen maailmanmestaruuden 1979 ja -85, MM-hopeaa vuosina 1977 ja -86 sekä MM-pronssia 1987. Vuonna 1981 hän juhli yhdessä veljensä Reiman kanssa MM-hopeaa pariairokaksikossa.

(s.1955)
Marja-Liisa Kirvesniemi (os. Hämäläinen) teki olympiahistoriaa Sarajevossa 1984 voittamalla kaikki kolme henkilökohtaista maastohiihdon kultamitalia: 5 km:llä, 10 km:llä ja 20 km:llä. Menestysura jatkui vielä 10 vuotta tuoden yhteensä seitsemän olympia- ja kahdeksan MM-mitalia. Korkeimmalle korokkeelle Kirvesniemi nousi vielä Lahden MM-kisoissa 1989 johdettuaan Suomen kolmoisvoittoon 10 km:n perinteisen tyylin kilvassa. Hän hiihti myös viestin MM-kultajoukkueissa 1978 ja 1989. Kirvesniemi päätti hiihtouransa kahteen olympiapronssiin Lillehammerissa 1994. Olympiahistoriaan hän jätti nimensä myös osallistumalla ensimmäisenä naisena kuusiin talviolympiakisoihin (1976-1994 ) - useampia ei ole yhdelläkään toisella.

(s. 27.4.1962)
Keihäänheittäjä Seppo Rädyn ura oli täynnä ääripäitä. Valtavien harjoitusmäärien, maailman ja Suomen ennätysten sekä olympiamitalien vastapainona olivat karsiutumiset arvokisafinaaleista, lukuisat loukkaantumiset ja vammat.

Poikkeuksellisen suorapuheinen tohmajärveläinen voimapesä on kautta aikain menestyneimpiä yleisurheilijoita, sillä vain harva on kyennyt voittamaan olympiamitalin kolmissa peräkkäisissä olympiakisoissa. Maailmanmestaruus Roomassa vuonna 1987 sai jatkokseen olympiapronssit Soulissa 1988 ja Atlantassa 1996 sekä olympiahopean Barcelonassa 1992. Räty saavutti hopeaa myös Tokion MM-kisoissa 1991 ja Helsingin EM-kisoissa 1994.

Yhteensä kuuden arvokisamitalinsa ohella Räty heitti vuonna 1991 kaksi maailmanennätystä keihäsmallilla, joka lopulta kiellettiin. Ennätykset poistettiin tilastoista, mutta Räty kuuluu kuitenkin harvalukuiseen 90 metrin heittäjien kerhoon myös hyväksytyllä nykymallilla tuloksellaan 90,60.

Seppo Rädylle on myönnetty valtion urheilijaeläke vuonna 2016.

s. 30.8.1971)

Tanja Kari (o.s. Tervonen) valittiin maailman parhaaksi vammaisurheilijaksi vuonna 1998.

Maastohiihtäjä Tanja Kari voitti yhteensä yksitoista paralympiakultaa kolmella eri vuosikymmenellä. Hänen voittokulkunsa alkoi Innsbruckin paralympiakisoissa 1988 viiden kilometrin matkalla ja jatkui aina Salt Lake Cityn 2002 kisoihin saakka. Sekä Naganossa 1998 että Salt Lake Cityssa 2002 Kari voitti kaikki kolme henkilökohtaista kilpailuaan. Molempina vuosina hänet valittiin myös Suomen parhaaksi vammaisurheilijaksi.

Kari sai vuonna 2006 toisena suomalaisurheilijana nimityksen Kansainvälisen paralympiakomitean Hall of Famen jäseneksi. Urheilumenestyksen ohella Kari on toiminut aktiivisesti urheilijoiden aseman edistäjänä. Hän on ollut jäsenenä 2000-luvulla kansainvälisen antidopingtoimikunta WADA:n ja Kansainvälisen paralympiakomitean urheilijakomiteoissa. Tanja Kari on ensimmäinen paraurheilija, joka on valittu Suomen urheilun Hall of Fame -kunniagalleriaan.

s. 30.8.1971)

Tanja Kari (o.s. Tervonen) valittiin maailman parhaaksi vammaisurheilijaksi vuonna 1998.

Maastohiihtäjä Tanja Kari voitti yhteensä yksitoista paralympiakultaa kolmella eri vuosikymmenellä. Hänen voittokulkunsa alkoi Innsbruckin paralympiakisoissa 1988 viiden kilometrin matkalla ja jatkui aina Salt Lake Cityn 2002 kisoihin saakka. Sekä Naganossa 1998 että Salt Lake Cityssa 2002 Kari voitti kaikki kolme henkilökohtaista kilpailuaan. Molempina vuosina hänet valittiin myös Suomen parhaaksi vammaisurheilijaksi.

Kari sai vuonna 2006 toisena suomalaisurheilijana nimityksen Kansainvälisen paralympiakomitean Hall of Famen jäseneksi. Urheilumenestyksen ohella Kari on toiminut aktiivisesti urheilijoiden aseman edistäjänä. Hän on ollut jäsenenä 2000-luvulla kansainvälisen antidopingtoimikunta WADA:n ja Kansainvälisen paralympiakomitean urheilijakomiteoissa. Tanja Kari on ensimmäinen paraurheilija, joka on valittu Suomen urheilun Hall of Fame -kunniagalleriaan.

(s.1960)
Jari Kurri nousi maineeseen iskemällä Suomelle voittomaalin alle 18-vuotiaiden EM-finaalissa 1978. Vuonna 1980 hän aloitti NHL-uransa Edmonton Oilersissa, jossa hänet sijoitettiin Wayne Gretzkyn ketjun laitahyökkääjäksi. Gretzky ja Kurri muodostivat yhden NHL:n historian tehokkaimmista pareista, joka johti Oilersin neljään Stanley Cupin voittoon vuosina 1984, 1985, 1987 ja 1988. Viides mestaruus tuli Oilersissa vuonna 1990 ilman Gretzkyä. Kurri päätti NHL-uransa vuonna 1998 tehopisteisiin 601+797=1398, jotka olivat tuolloin eurooppalaisten pelaajien ennätyslukemat.

(s. 1974)
Jani Sievinen on Suomen kaikkien aikojen menestynein uimari.

Vuonna 1991 Sievinen palautti suomalaisen uinnin arvokisojen mitalilajiksi voittamalla lyhyen radan EM-kultaa. Kultaketju jatkui myös pitkän radan kilpailuissa, kun Sievinen saavutti EM-kultaa päälajissaan 200 metrin sekauinnissa Sheffieldissä vuonna 1993.

Uransa huipulla Jani Sievinen ui 1990-luvun puolivälissä. Vuonna 1994 Rooman MM-kisoissa hän voitti 200 metrin sekauinnin kultaa ME-ajalla 1.58,16. Seuraavana vuonna saaliina oli kolme Euroopan mestaruutta Wienissä, ja Atlantassa 1996 Sievinen sai olympiahopeaa.

Jani Sievinen voitti yhteensä 12 pitkän radan ja 19 lyhyen radan arvokisamitalia. Hänet valittiin Vuoden urheilijaksi 1994 ensimmäisenä uimarina ja nyt ensimmäisenä uimarina Suomen urheilun Hall of Fameen.

(s. 1967)

Mika Koivuniemi on yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä eurooppalaisista ammattilaiskeilaajista. Amatöörinä Koivuniemi voitti henkilökohtaisen maailmanmestaruuden Singaporessa vuonna 1991 sekä muun muassa Euroopan cupin vuonna 1995. Hän siirtyi Yhdysvaltoihin ammattilaiseksi 2000-luvun alussa, ja ylsi ensimmäisenä eurooppalaisena PBA-ammattilaiskiertueen turnausvoittoon.

Kaikkiaan Koivuniemi saavutti 14 voittoa ammattilaiskiertueen turnauksissa. Näistä kolme oli arvostetuimman tason major-kilpailuja: USBC Masters 2000, U.S. Open 2001 ja Tournament of Champions 2011. PBA-kiertueen vuoden pelaajaksi Koivuniemi valittiin kahdesti, kausina 2003–04 ja 2010–11.

Mika Koivuniemi on ensimmäinen Suomen urheilun Hall of Fameen valittu keilaaja.

(s. 1964)
Mikael Källman kuului uransa huipulla kiistatta maailman parhaiden käsipalloilijoiden joukkoon.

Karjaalaisen käsipallon kasvatteihin kuuluva Källman nousi SM-sarjapelaajaksi 16-vuotiaana ja Suomen maajoukkueeseen 17-vuotiaana. Vuosina 1982–1997 hän teki 116 maaottelussa 764 maalia, eikä maaliennätykselle ole uhkaajia näköpiirissä.

Saksassa ammattilaisena vuodet 1987–1996 pelannut Källman valittiin maailman parhaana käsipallosarjana pidetyn Bundesliigan parhaaksi pelaajaksi vuonna 1992. Saksan vuosinaan hän voitti kahdesti sekä liigamestaruuden että Saksan cupin.

Mikael Källman valittiin Suomen parhaaksi käsipalloilijaksi 14 kertaa vuosina 1986–2002. Hän on ensimmäinen käsipalloilija Suomen urheilun Hall of Famessa.

(s. 3.7.1970)
Yksi kaikkien aikojen jääkiekkoilijoista, Teemu Selänne nousi poikkeuksellisella maalintekotaidollaan suomalaisen jääkiekon kasvoiksi jo runsaan 20 vuoden iässä.

Nuori lupaus liukui syksyllä 1992 NHL-jäille ja hurmasi kiekkoa seuraavan maailman rikkomalla Winnipeg Jetsin riveissä NHL:n tulokaspelaajien maali- ja piste-ennätykset.

Upea avauskausi sai komean jatkon, kun The Finnish Flash -lempinimellä tunnettu Selänne pelasi NHL:n runkosarjassa 21 vuoden aikana 1 451 ottelua, joissa syntyi 684 maalia ja 1 457 tehopistettä – kaikki suomalaispelaajien kaikkien aikojen ennätyksiä. Stanley Cupin eli NHL-mestaruuden Selänne voitti Anaheim Ducksissa kaudella 2006–07.

Jääkiekon olympiahistoriaan Selänne löi monta leimaa: hän pelasi ennätyksellisesti kuusissa kisoissa tehden kautta aikain eniten pisteitä olympiakaukalossa. Selänne saavutti Leijonissa neljä olympiamitalia ja Sotšin voittoisassa pronssiottelussa 2014 hänestä tuli 43-vuotiaana miesten jääkiekon iäkkäin olympiamitalisti. Vuonna 2017 Selänne valittiin jääkiekon kansainväliseen kunniagalleriaan Hockey Hall of Fameen.

SUSANNA RAHKAMO (s. 1965) & PETRI KOKKO (s. 1966)
Suomen menestynein jäätanssipari voitti neljä arvokisamitalia, kirkkaimpana Euroopan mestaruus vuonna 1995.

Susanna Rahkamo–Petri Kokko-parin nousujohteinen menestys arvokisoissa alkoi olympiakisojen kuudennella sijalla Albertvillessä 1992. Huippukaudellaan 1995 he voittivat MM-hopeaa Birminghamissa ja EM-kultaa Dortmundissa. Tämän jälkeen pari luisteli vielä viisi vuotta ammattilaisina.

Rahkamo–Kokko-pari toimi suomalaisen taitoluistelun uuden nousun tienraivaajina nostaen samalla yleisön mielenkiintoa lajia kohtaan. Luova ja valloittavasti esiintynyt pari jätti jälkensä myös lajin kansainväliseen kehitykseen. Heidän kehittämänsä Finnstep-tanssi hyväksyttiin arvokilpailujen pakollisten tanssien listalle.

(s.1971)
Jari Litmanen siirtyi ammattilaiseksi Ajax Amsterdamiin 1992 ja nousi maan sarjan parhaaksi maalintekijäksi kaudella 1993-94. Litmanen saavutti Ajaxin paidassa yhteensä viisi Hollanin mestaruutta sekä Mestareiden liigan ja seurajoukkueiden maailmancupin voitot 1995. Hän pelasi myös kauden FC Barcelonassa ja kaksi kautta Liverpoolissa, missä hän voitti UEFA-cupin ja Englannin FA Cupin 2001. Vuonna 1995 Litmanen sijoittui kansainvälisessä Kultainen pallo -äänestyksessä kolmanneksi. Suomen maajoukkuetilastoissa Litmanen on kaikkien aikojen pelaaja sekä otteluiden että maalien määrässä (137 / 32).

(s. 23.4.1979)
Samppa Lajunen kilpaili ensimmäisessä yhdistetyn maailmancup-kilpailussaan vasta 16-vuotiaana. Kokonaiskilpailun hän voitti ensimmäisen kerran jo seuraavalla kaudella 1997.

MM-kisoista hän voitti kahdeksan mitalia 1997–2003 ja olympialaisissa Lajunen on yksi menestyksekkäimmistä urheilijoistamme 5 mitalilla, joista kaikki 3 kultaista tulivat Salt Lake Citystä 2002.

Jyväskyläläisen ura päättyi keväällä 2004 vain 24- vuotiaana. Hän on edelleen lajin ainoa urheilija, joka on voittanut samoissa olympiakisoissa kaksi henkilökohtaista kilpailua.

(s.1968)
Mika Häkkinen, ”Flying Finn”, juhli kilpa-autoilun kuninkuusluokan MM-sarjan voittoa peräkkäisinä vuosina 1998 ja 1999 McLarenin ratissa. Mestaruuksista toinen ratkesi kutkuttavasti viimeisessä osakilpailussa. Vielä kaudella 2000 hän ylsi MM-sarjassa toiseksi. Häkkinen lopetti F1-sarjassa 2001, mutta palasi vielä kilparadoille DTM-sarjassa 2005-2007.

(s.1974)
Janne Lahtela saavutti Naganossa 1998 kumparelaskun olympiahopeaa. Neljä vuotta myöhemmin Salt Lake Cityssä mitali kirkastui kultaiseksi. Meiringenin MM-rinteiltä Sveitsistä 1999 hänen tuomisinaan oli kultaa kumpareista ja hopeaa parikumparekilpailusta. Lahtela kilpaili 17 kautta maailmancupissa voittaen kumparelaskun kokonaiskilpailun kolme kertaa.

(s.1980)
Tanja Poutiainen on eniten alppihiihdon arvokisamitaleita voittanut suomalaislaskija ja lajin ainoa suomalainen olympiamitalisti Torinon kisojen suurpujotteluhopealla 2006. Poutiainen osallistui aktiiviurallaan 13 kertaa arvokisoihin mukaan lukien viidet peräkkäiset olympialaiset 1998–2014. Olympiahopean lisäksi hän saavutti MM-kisoissa kaksi hopea- ja kaksi pronssimitalia. Vuonna 2005 Poutiainen voitti maailmancupin sekä pujottelussa että suurpujottelussa, vuonna 2009 jälleen suurpujottelussa. Hän voitti yhteensä 11 maailmancupin osakilpailua ja nousi 48 kertaa palkintokorokkeelle.

(s.1973)

Palloilulahjakkuus Riikka Sallinen oli voittamassa pronssia ja vei nimiinsä turnauksen pistetilaston naisten jääkiekon tullessa mukaan olympiakisoihin Naganossa 1998.

Hieno ura näytti päättyneen kevääseen 2003, mutta Sallinen teki paluun kaukaloihin kymmenen vuoden tauon jälkeen, kolmen lapsen äitinä. Uudella urallaan hän voitti kaksi MM-pronssia sekä olympiapronssin 2018. Ura huipentui MM-kotikisojen hopeamitaliin.

Vuonna 2007 Jääkiekkomuseo aateloi Sallisen Jääkiekkoleijoniksi. Kansainvälisen jääkiekkoliiton Hall of Fameen Sallinen valittiin vuonna 2009 ensimmäisenä naisena Pohjois-Amerikan ulkopuolelta.